Mennään syömään. Klik. Ateria on kuvattu. Nyt sen voi syödä. 

Laitatetaan kynnet kuosiin. Klik. Nyt voi jatkaa normipuuhia.

Vauvan vaipassa on hassunnäköinen kakka. Klik. (Kyllä, usko tai älä.)

Kuvauksen jälkeen kuvat ladataan SoMeen ja sitten ne ovat oikeasti olemassa. Sometan siis olen. Tuntuu siltä, että mitään, mitä ei ole kuvattu, jaettu ja tykätty, ei ole olemassa. Elämä tapahtuu Facessa, Twitterissä, Instassa ja mitä näitä nyt on. Myönnän. Itsekin käytän somea kuulumisten vaihtamiseen ja esimerkiksi tämän teksin julkaisuun. Mutta että se kakka? Ihan tosissaan?? Olisiko kuitenkin joitain asioita, joita EI työnnetä sinne someen? Jos nähdään autokolari, ensimmäisenä otetaan kuva. Jos ihminen tai eläin on ahdingossa, tilanne pitää tallentaa ennen mitään muuta. Onko tosiaan nykyaika muuttunut niin julkiseksi että KAIKKI pitää tallentaa ja julkaista? Varmasti minunkin kouristuskohtaukseni vaeltaa jossain somen uumenissa. 

Asioita voisi välillä ihan vaan kokea. Katsoa, ajatella ja tallettaa omien aivojen lokeroihin. Ihana syyspäivä voi olla ihana ihan niinkin, että vain istuu puiston penkille, katselee kauniita lehtiä ja antaa auringonvalon langeta kasvoille. Ilman kännykkää, ilman maanista jakamista. Jos kokeilisi somesuodatinta sillä tavalla, että uutisoisi niitä oikeasti tärkeitä asioita, eikä jakaisi jokaista hassua kuvaa tai videota joka omaan fiidiin ilmestyy. (Edelleen, olen ihan yhtä syyllinen.) Ja jos myös kokeilisi olla somessa niin, ettei kaikki koko ajan olisi vaan ihanaa ja mahtavaa ja kivaa. Vaan ihan rehellistä elämää. Meillä kaikilla on välillä paska päivä. Jopa niillä, jotka somen mukaan pierevät karkintuoksuisia sateenkaaria ja elävät satulinnassa. Ja jos lähestyisimme ystäviä myös ihan oikeassa maailmassa. Ei ole sama asia, että kirjoittaa Jaxuhali! ja sydän perään, kuin että halaat ihan oikeasti. Välimatka tietysti tuo esteitä, mutta aina se välimatka eri edes ole kilometreissä paljoa. Joskus se on vain etäisyyttä, jota pidetään henkisesti. Jos ystävällä menee huonosti, on helpompaa jaxuhalittaa <3 ja skrollata eteenpäin, kuin oikeasti jakaa, kuunnella ja olla läsnä. Vaikka vain puhelimessa.

Some-elämä on steriiliä, siistittyä ja siellä voi valita, minkälaista elämää elää. Siitä voi leikata ne ikävät palat pois ja amerikkalaiseen malliin hehkuttaa vaan niitä kivoja juttuja. En toki sano, että kukaan jaksaa lukea valitusvirttä toisensa perään. Mutta silloinkin olisi hyvä ottaa yhteyttä ihan elävästi. Jutella, jakaa ja olla todellisessa vuorovaikutuksessa. Ehkä elämä ei ole yhtä fantsua kun se on todellista, mutta ei se välttämättä ole yhtä kamalaakaan.

Pidetään toisistamme huolta. Kuunnellaan, tuetaan ja ollaan läsnä. Annetaan aikaa, eikä vaan klikata Tykkää- tai Kyynelnaamahymiötä. Jutellaan ja halataan.

Ja jätetään ne vauvan kakkavaippakuvat jakamatta. Jooko?