Olenko kertonut olevani masennuspotilas? Enkö? Kyllä vain. Ensi vuonna tulee täyteen 20 vuotta. En tiedä saanko psykiatriltani kakun. Todennäköisesti en.

Masennukseni alkoi kun muutin pois kotoa ja kannoin jatkuvaa huolta äidistäni. Ahdistus ja masennut meni niin pahaksi, että alkoin vakavasti harkita itsemurhaa. Kuten niin moni vastaavassa tilanteessa. Mutta toisin kuin surullisen moni, sain revittyä itsestäni niin paljon irti, että hakeuduin apuun. Arvelin tulleeni hulluksi, mutta psykiatri lohdutti että oli vain vakavasti masentunut ja kärsin paniikkihäiritöstä. Jippii.

Nämä parikymmentä vuotta on menneet välillä paremmin, välillä huonommin ja välillä aivan päin persettä. Paniikkihäiriö on muuttunut hallittavaksi ja parhaina päivinä se on vain pientä kutinaa taka-alalla. Ja niinä muina päivinä.. No, se on pahempaa.

Vuosien varrella monille on tullut yllätyksenä, että miten näin avoin, puhelias ja hyväntuulinen ihminen voi olla masentunut. Mutta masennus kun ei ole aina sitä, että makaat sängyssä pyjama päällä viikot läpeensä toimintakyvyttömänä. Se voi olla myös kuin pirullinen seuralainen, joka kohteliaasti jättää rauhaan seurassa, mutta yksin ollessa käy iholle kuin se hermoonkäyvin seuranvonkaaja lähikapakassa. Vaikka kuinka toivotat sen painumaan valinnaiseen ruumiinaukkoon, se on kimpussa kuin iilimato. Nakertaa ja kiusaa kunnes ihminen on valmis kirkumaan. Ja joskus kirkuukin. Anteeksi naapurit.

 

Ajan kuluessa ahdistustani ja masennusta on hoidettu erilaisin lääkkein vaihtelevalla menestyksellä. Menestys ei tosin koskaan ole tarkoittanut oireettomuutta. Kokeilin jopa hypnoosihoitoa, jota hiukan haittasi terapeutin naapurissa asunut hevinkuuntelija. Musiikki sinänsä oli oikein kelpoa, mutta se saattoi hieman häiritä.

Viimeksi minulle suositeöltiin kognitiivista terapiaa, joka on kuulemma hyvin tehokasta. Mutta pienenä haittapuolena mainittakoon, että julkinen mielenterveyshoito ei kata sitä. Kela korvaa osan, mutta sen jälkeenkin istunnolle jää hinnaksi reilu sata euroa ja sessioita tulisi olla kerran viikossa. Ainakin. Likimain viidensadan euron sijoitus kuukaudessa (tällä hetkellä) työttömän tuloista on tekemätön paikka. Että se siitä.

Parin päivän päästä on taas tapaaminen terapeuttini kanss kesätauon jälkeen. (Masennuskin pitää näet kesälomaa..) Voisin ehkä kysyä, josko jotain muuta olisi tarjolla. Jotain joka A) Auttaisi ja B) Ei veisi minua vararikkoon.

Saattaa olla liikaa pyydetty.

No, jos tänä syksynä, ensimmäistä kertaa likimain kahteen vuosikymmeneen oireeni suostuisivat pysymään pienenä kutinana ja jättäisivät suurisuuntaiset kimppuunkäynnit vähemmälle. Arvostaisin kovasti.

Kerron kyllä, kuinka kävi.