tiistai, 3. lokakuu 2017

Outoa

Joku neuloo intohimoisesti tai kerää postimerkkejä. Onko se outoa? No eipä ole. Entä jos juttelee kukille tai lemmikilleen? Rajatapaus. Mites jos keräilee kalloja ja myrkkypulloja tai juttelee seinille? Ehdottoman outoa. 

Kuka sen oikein määrittelee? Onko johonkin kirjattu ylös asiat, jotka ovat outoja ja ne, jotka eivät ole. Muuttuuko outoina pidetyt asiat ajan myötä? Mummo kuoli ja nyt hänen ruumiinsa pötköttää saunan lauteilla? Outoa? No todellakin! Entäs sata vuotta sitten. Normisettiä. Entäs vartalon rusentaminen niin, että sisukset nousevat rintakehän sisälle ja lyijymaalin sutiminen naamaan? Erittäin outoa. Kolmesataa vuotta sitten? Ihan peruskauraa. Mikä on outoa sadan vuoden päästä? Kuka sen päättää? 

Kun sanotaan jostakusta "se on vähän outo", se sanotaan paheksuvaan tai pelokkaaseen sävyyn. Jos joku on "ihan megaouto", luonnehdinta kerrotaan naurun kera. Aika outoa, vai mitä?

Miksi muutenkin outous koetaan niin häiritsevänä. Jos joku vähän flirttailee outoiden kanssa, se vielä menee pienen kulmien kohottelun kera, mutta jos viipottaa outouden rajan tuolle puolelle ihan rehellisesti, se on jo aivan liikaa. Sellainen henkilö kokee avointa tai huonosti verhottua paheksuntaa, pilkkaa ja jopa vihaa. Vaikka meillä monella on puuhia tai vähintään ajatuksia, joita valtavirta voisi pitää outoina. Ehkä siksi jonkun avoin outous onkin niin kamalaa. Kun itse joutuu pitämään outoutensa piilossa. Jos jokainen uskaltaisi outoilla (selvinpäin ja ihan yksikseen), saattaisi maailma olla parempi paikka. Vähemmän ahdistusta, vähemmän paheksuntaa, ehkä jopa vähemmän vihaa. Jos jokaisen outoudet (jotka nyt eivät sentään riko lakia) sallittaisiin paremmin ja niitä jopa hieman kannustettaisiin, saattaisi elämä olla monella tapaa helpompaa. Tarvitaan kuitenkin aika paljon henkistä selkärankaa, että uskaltaa olla avoimesti oma outo itsensä. Helpommalla pääsee kun käy ostamassa vaatteet henkkamaukasta ja pitää huolen että meikki, kampaus ja ajatukset pysyvät tarkasti normien sisällä. (Onneksi siitä osataan jo hiukan joustaa. Jopa kahvimainoksessa täti jättää tylsän matamityylin ja laitattaa itselleen kakadukampauksen. No, myönnetään. Mainoksessa voi tehdä vaikka mitä.)

On se hiukan masentavaa että itselläkin reaktio vastaan kävelevään ihmiseen, joka hymyilee ilman mitään näkyvää syytä on, että "outo".

maanantai, 2. lokakuu 2017

Klikkauselämä

Mennään syömään. Klik. Ateria on kuvattu. Nyt sen voi syödä. 

Laitatetaan kynnet kuosiin. Klik. Nyt voi jatkaa normipuuhia.

Vauvan vaipassa on hassunnäköinen kakka. Klik. (Kyllä, usko tai älä.)

Kuvauksen jälkeen kuvat ladataan SoMeen ja sitten ne ovat oikeasti olemassa. Sometan siis olen. Tuntuu siltä, että mitään, mitä ei ole kuvattu, jaettu ja tykätty, ei ole olemassa. Elämä tapahtuu Facessa, Twitterissä, Instassa ja mitä näitä nyt on. Myönnän. Itsekin käytän somea kuulumisten vaihtamiseen ja esimerkiksi tämän teksin julkaisuun. Mutta että se kakka? Ihan tosissaan?? Olisiko kuitenkin joitain asioita, joita EI työnnetä sinne someen? Jos nähdään autokolari, ensimmäisenä otetaan kuva. Jos ihminen tai eläin on ahdingossa, tilanne pitää tallentaa ennen mitään muuta. Onko tosiaan nykyaika muuttunut niin julkiseksi että KAIKKI pitää tallentaa ja julkaista? Varmasti minunkin kouristuskohtaukseni vaeltaa jossain somen uumenissa. 

Asioita voisi välillä ihan vaan kokea. Katsoa, ajatella ja tallettaa omien aivojen lokeroihin. Ihana syyspäivä voi olla ihana ihan niinkin, että vain istuu puiston penkille, katselee kauniita lehtiä ja antaa auringonvalon langeta kasvoille. Ilman kännykkää, ilman maanista jakamista. Jos kokeilisi somesuodatinta sillä tavalla, että uutisoisi niitä oikeasti tärkeitä asioita, eikä jakaisi jokaista hassua kuvaa tai videota joka omaan fiidiin ilmestyy. (Edelleen, olen ihan yhtä syyllinen.) Ja jos myös kokeilisi olla somessa niin, ettei kaikki koko ajan olisi vaan ihanaa ja mahtavaa ja kivaa. Vaan ihan rehellistä elämää. Meillä kaikilla on välillä paska päivä. Jopa niillä, jotka somen mukaan pierevät karkintuoksuisia sateenkaaria ja elävät satulinnassa. Ja jos lähestyisimme ystäviä myös ihan oikeassa maailmassa. Ei ole sama asia, että kirjoittaa Jaxuhali! ja sydän perään, kuin että halaat ihan oikeasti. Välimatka tietysti tuo esteitä, mutta aina se välimatka eri edes ole kilometreissä paljoa. Joskus se on vain etäisyyttä, jota pidetään henkisesti. Jos ystävällä menee huonosti, on helpompaa jaxuhalittaa <3 ja skrollata eteenpäin, kuin oikeasti jakaa, kuunnella ja olla läsnä. Vaikka vain puhelimessa.

Some-elämä on steriiliä, siistittyä ja siellä voi valita, minkälaista elämää elää. Siitä voi leikata ne ikävät palat pois ja amerikkalaiseen malliin hehkuttaa vaan niitä kivoja juttuja. En toki sano, että kukaan jaksaa lukea valitusvirttä toisensa perään. Mutta silloinkin olisi hyvä ottaa yhteyttä ihan elävästi. Jutella, jakaa ja olla todellisessa vuorovaikutuksessa. Ehkä elämä ei ole yhtä fantsua kun se on todellista, mutta ei se välttämättä ole yhtä kamalaakaan.

Pidetään toisistamme huolta. Kuunnellaan, tuetaan ja ollaan läsnä. Annetaan aikaa, eikä vaan klikata Tykkää- tai Kyynelnaamahymiötä. Jutellaan ja halataan.

Ja jätetään ne vauvan kakkavaippakuvat jakamatta. Jooko?

perjantai, 29. syyskuu 2017

Kallonsisäistä kutinaa

Olenko kertonut olevani masennuspotilas? Enkö? Kyllä vain. Ensi vuonna tulee täyteen 20 vuotta. En tiedä saanko psykiatriltani kakun. Todennäköisesti en.

Masennukseni alkoi kun muutin pois kotoa ja kannoin jatkuvaa huolta äidistäni. Ahdistus ja masennut meni niin pahaksi, että alkoin vakavasti harkita itsemurhaa. Kuten niin moni vastaavassa tilanteessa. Mutta toisin kuin surullisen moni, sain revittyä itsestäni niin paljon irti, että hakeuduin apuun. Arvelin tulleeni hulluksi, mutta psykiatri lohdutti että oli vain vakavasti masentunut ja kärsin paniikkihäiritöstä. Jippii.

Nämä parikymmentä vuotta on menneet välillä paremmin, välillä huonommin ja välillä aivan päin persettä. Paniikkihäiriö on muuttunut hallittavaksi ja parhaina päivinä se on vain pientä kutinaa taka-alalla. Ja niinä muina päivinä.. No, se on pahempaa.

Vuosien varrella monille on tullut yllätyksenä, että miten näin avoin, puhelias ja hyväntuulinen ihminen voi olla masentunut. Mutta masennus kun ei ole aina sitä, että makaat sängyssä pyjama päällä viikot läpeensä toimintakyvyttömänä. Se voi olla myös kuin pirullinen seuralainen, joka kohteliaasti jättää rauhaan seurassa, mutta yksin ollessa käy iholle kuin se hermoonkäyvin seuranvonkaaja lähikapakassa. Vaikka kuinka toivotat sen painumaan valinnaiseen ruumiinaukkoon, se on kimpussa kuin iilimato. Nakertaa ja kiusaa kunnes ihminen on valmis kirkumaan. Ja joskus kirkuukin. Anteeksi naapurit.

 

Ajan kuluessa ahdistustani ja masennusta on hoidettu erilaisin lääkkein vaihtelevalla menestyksellä. Menestys ei tosin koskaan ole tarkoittanut oireettomuutta. Kokeilin jopa hypnoosihoitoa, jota hiukan haittasi terapeutin naapurissa asunut hevinkuuntelija. Musiikki sinänsä oli oikein kelpoa, mutta se saattoi hieman häiritä.

Viimeksi minulle suositeöltiin kognitiivista terapiaa, joka on kuulemma hyvin tehokasta. Mutta pienenä haittapuolena mainittakoon, että julkinen mielenterveyshoito ei kata sitä. Kela korvaa osan, mutta sen jälkeenkin istunnolle jää hinnaksi reilu sata euroa ja sessioita tulisi olla kerran viikossa. Ainakin. Likimain viidensadan euron sijoitus kuukaudessa (tällä hetkellä) työttömän tuloista on tekemätön paikka. Että se siitä.

Parin päivän päästä on taas tapaaminen terapeuttini kanss kesätauon jälkeen. (Masennuskin pitää näet kesälomaa..) Voisin ehkä kysyä, josko jotain muuta olisi tarjolla. Jotain joka A) Auttaisi ja B) Ei veisi minua vararikkoon.

Saattaa olla liikaa pyydetty.

No, jos tänä syksynä, ensimmäistä kertaa likimain kahteen vuosikymmeneen oireeni suostuisivat pysymään pienenä kutinana ja jättäisivät suurisuuntaiset kimppuunkäynnit vähemmälle. Arvostaisin kovasti.

Kerron kyllä, kuinka kävi. 

 

perjantai, 29. syyskuu 2017

Valtapeli

Miksi tuntuu siltä, että valtaa annetaan ihmisille, joille se ei ollenkaan sovi? Kiipijöille, pyrkyreille, egomaaneille, alistajille. Vai saako nämä ihmiset valtaa juuri noista syistä? Jos haluaa edetä urallaan, se vaatii tiettyä määrätietoisuutta ja tahtoa. Missä vaiheessa nuo ihan hyvät ominaisuudet kääntyvät negatiivisiksi? Etenkin pikkupomot, joiden valta on aika rajoitettua, tuntuvat käyttävän sitä hanakimmin. Kiusaamalla niitä harvoja ihmisiä, joihin sitä valtaa voi käyttää. Kaikkihan sen tietää että paska vierii alamäkeen, mutta eikö sitä voisi katkaista? Jos yläpuolelta tulee sontaa niskaan niin ei kai sitä mikään sääntö määrää kaadettavaksi niiden niskaan, jotka ovat nokkimisjärjestyksessä alapuolella. Älkääkä nyt käsittäkö väärin. Minä en ole koskaan halunnut valtaa, koska luulen, että jos minulle sitä annettaisiin, tulisi minusta Kim Jong Un. Siksi onkin parempi että pysyn valtataisteluiden ulkopuolella.

Tiedän, että asema, jossa ihmisellä on alaisia, vaatii välillä myös niiden ikävien velvoitteiden suorittamista. Mutta vaikuttaa siltä, että jotkut valtanarkomaanit suorastaan nauttivat siitä. Että voi hankaloittaa jonkun toisen elämää ja ehkä tuntea sitä myöden itsensä jotenkin enemmän kukoksi tunkiolla.

Ja koska alaspäin sataa paskaa niin ylämäkeen tuntuu menevän hymyjä ja mielistelyä. Sekä itsensä buustaamista ja tarpeelliseksi tekemistä. No jos kumartaa yhteen suuntaan niin pyllistää toiseen. Sehän on selvä.

Kannattaa vaan varoa, ettei se tarjolla oleva persaus houkuta jotakuta potkaisemaan...

keskiviikko, 27. syyskuu 2017

Valitusta ja rutinaa

Tuossa parisen kuukautta sitten koin elämäni ehdottomasti pelottavimman tapauksen noin henkilökohtaisella tasolla.

Siitä seurasi tutkimuksia ja niistä seurasi jännä lausunto: Normaalia herkemmät aivot. Ja siis sillä tavalla herkät, että ne reagoivat mm. voimakkaisiin negatiivisiin tunteisiin aiheuttamalla päänsärkyä. Eli se "vitutussärky" ei ole ollut sattumaa tai kuvitelmaa, vaan ihan tosiasia.

Nyt sitten pohdin, että mitä minä tuolla tiedolla teen? Miten voin ottaa sen huomioon? Masennuksesta jo parinkymmenen vuoden kokemuksen pohjalta tiedän, että ahdistuksia tulee ja mitä pimeämmäksi syksy etenee, sitä enemmän niitä tulee. Minulle myös kerrottiin, että on olemassa "aivojen tahdistin", jolla voidaan vaikuttaa aivojen toimintaan. Lähtien tietysti olettamuksesta, että aivot löytyy.

Olisipa se aika hienoa. Kun iskisi masennus, napit kaakkoon ja taas jaksaa hymyillä! Tai jos kanssaihmiset ottaa hermoon, niin pienellä säädöllä ärsytys helpottaa. 

No joo. Ehkä se ei ihan noin toimi, mutta jos..

Viime aikoin kun on muitakin harmin aiheita ollut tuon perusteellisen pelästyksen jälkeen, niin jotain tuollaista hallintakeinoa kyllä kaipaisi.

Ehkä ainoa vaihtoehto on vain se perinteinen: Sänkyyn villasukat jalassa, peiton alle piiloon toivomaan, että huomenna ei olisi yhtä paska päivä. No, villasukat onkin jo jalassa.